Päivän paljastus ja tarkempi tsuumaus bloginpitäjän mieleen. Se kovin erilainen postaus.

Ketunpoika makailee käppyrässä sohvan nurkassa. Vettä, mehua ja vichyä kuluu tasaiseen tahtiin. Ruokaakin jonkin verran.

Hyvä!

Ulkomuoto on jokseenkin kalpea ja olotila hiljainen. On tylsää ja väsyttävää samalla kerralla.

Ei niin hyvä.

On nukkunut päiväunia.

Hyvä!

Täällä on ihan oma maailmansa. Hämärää ja hiljaista. Ilmalämpöpumppu pitää ilmaston tasaisen viileänä. Ajoittain televisiosta tulee ääntä ja kuvaa.

Olipa kerran..- sarjaa, Disneyn aamujuttuja ja muuta nauhoitettua ohjelmaa.

Kellään ei ole päivävaatteita yllään, eikä Nappikaan jaksa leikkiä.

Ennen Ketunpoikaa en tiennyt mitään tällaisesta elämästä. Paitsi sen mitä kirjoissa sanottiin...ja ai niin...Taisin olla koulutettu hoitamaan ja kasvattamaan lapsia :D Silti... vaikka kuinka koitin varustautua tulevaan tulokkaaseen, astuin täysin vieraalle maalle hänen synnyttyään.

Ketunpojan synnyttyä olin väsynyt fyysisesti ja henkisesti. Elämässäni oli lähiaikoina tapahtunut paljon muutakin "myllerrystä".
Itkeskelin salaa ja joskus näkyvästi.Oma-aloitteiset omat menot ja harrastukset jäivät vähitellen pois. En saanut nukuttua.
Kaikki energiani meni uuden tulokkaan hoitamiseen. Sen halusin kuitenkin tehdä hyvin.Juuri niin, kuin oppaissa neuvottiin ja niin, ettei kukaan pääsisi huomauttamaan mistään.
Ainoa kiinnostuksen kohteeni oli oma perhe, johon ei kuulunut oma itseni.
Toisaalta olin todella hyvä peittämään asioita ja hymyilemään. Kutsuista en kieltäytynyt, enkä vähentänyt perheen yhteisiä menoja, vaikka ne vaikeilta tuntuivatkin.

Pelkäsin.
Lapsen tukehtumista. Pään muotoutumista epämuotoiseksi. Sairautta. Kuolemaa. Omaa epäpätevyyttäni. Yhteiskunnan mielipiteitä. Omaa oloani. Yksinäisyyttä ja toisaalta myös sitä, että jos pyytäisin apua, tulisi joku joka vie lapsen pois. Lista oli loputon.
Ilo oli asia, jota tarjoiltiin minulle vain tietyissä tilanteissa: Lapseni tai mieheni kautta.
Kuitenkin rämmin väkisin ylös tuosta suosta.

Myöhemmin (Lue: liian myöhään) joku keksi, että olin silloin masentunut, ja ajoittain aiemminkin.
Taisi olla niihin aikoihin, kun tehtiin diagnoosi työssä väsymisestä ja kappas..lisäksi vaikeasta masennuksesta.

Itse olin tiennyt nuo asiat jo pitkään, mutta en voinut niistä puhua. Ihmiset joille puhuin, eivät yleensä ymmärtäneet, joten oli helpompi olla hiljaa.Kunnes löytyi se joku, jolla oli saman suuntaisia kokemuksia. Hän näki asian minusta väsymisenä ja osasi aavistella, koska tiesi sen hetkisistä ja menneistä henkilökohtaisista asioistani ja tilanteista suhteellisen paljon.
Ystäväni pyysi ottamaan yhteyttä työterveyteen.
Tämän jälkeen olen löytänyt saman asian kanssa eläviä  monta ja yllättävistä paikoista.

Asia on haitannut aikojen saatossa yllättävän vähän elämistä ja olemista (näin jälkikäteen katsottuna). Mitä väsyneempi olin, sitä lujemmin yritin tehdä asioita.
Keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys ovat ajoittain kärsineet.
Muistin heikentyminen ja väsymys ovat myös olleet oireita.
On täytynyt ponnistella kovemmin, että pystyy toimimaan kuten muut.
Silti pohjakosketuksen tullessa, joitain vuosia sitten, ei edes äitini ollut aavistanut mitään. Eikä olisi aavistanutkaan, jollen olisi suoraan kertonut.

Ainoa julkisesti näkyvä asia oli sairasloma, jolta palasin töihin mielestäni aika nopeasti.
En syönyt missään vaiheessa lääkkeitä, koska en usko niiden olevan juuri minulle se oikea tie.

Päätin mennä ulos, vaikka ei olisi jaksanut. Päätin tehdä asioita, joista olen ennen pitänyt ja koitin miettiä, mistä saattaisin pitää. Koitin katsoa hieman ruokavalioni perään ja olla ottamatta turhasta stressiä.
Helpottavaa on ollut myös se, että teen työtä, josta todella nautin. Myös puolison kanssa tehtiin uusi vastuujako mm. kotitöiden suhteen.
On täytynyt opetella sanomaan enemmän ei. Pitämään puoliaan ja miettimään mitä todella jaksaa tehdä.

Diagnoosini tultua päivänvaloon on ollut myös huvittavia hetkiä.
Mm silloin, kun mieheni halusi välttämättä työntää aina ostoskärryjä puolestani :D Totesin hellävaraisesti, että en ollut muuttunut miksikään. Pystyin itse vielä liikkumaan :DDDD
Toiset ihmiset muuttuivat ylisuojeleviksi, jolloin täytyi muistuttaa olevansa edelleen omatoiminen ja elävien kirjoissa.

Tällä hetkellä voin paremmin, kuin koskaan aiemmin. Nautin aidosti elämän pienistä asioista ja hetkistä.
Olen aina luottanut siihen, että asiat jossain vaiheessa, jotenkin, järjestyvät.

En pelkää masennusta. Se kuuluu jokaisen elämään  pieninä annoksina. Omaan elämääni se kuuluu joskus enemmänkin, mutta osaan nyt hallita sitä.

Masennus ei myöskään näyttäydy kaikilla samoin. Toisilta se vie täysin ilon. Toisilta tyystin kaiken toimintakyvyn ja näkyy enemmän ulospäin. Tekee heistä liikkumattomia ja äkäisiä.  Itsestään huolehtimattomia.
Tosilla se suuntautuu sisään ja aiheuttaa ahdistusta hiljaisina hetkinä, eikä vie halua työ- ja perhe-elämään.
Olemme yksilöitä, myös tässä asiassa.

Syy miksi kirjoitan tästä näinkin henkilökohtaisesta asiasta, on se että toivoisin ihmisten puhuvan enemmän toisilleen ja luottavan siihen, että saavat apua ja tukea. Avun pyytämistä ei kannata pelätä, koska se tekee asiat vain pahemmiksi.

Toivon myöskin, että tietynlainen häpeä poistuisi masennuksen ja yleensäkin väsymisen ja jaksamattomuuden ympäriltä. Asia ei tee kenestäkään huonompaa.

Diagnoosini ei määritä minua äitinä, vaimona, ystävänä eikä ihmisenä. 
En häpeä sitä minkälainen olen. Olen oma itseni.