Jostain syystä toivoisin, että lohikäärmeitä olisi oikeasti olemassa. Lapsen tavoin toivoisin voivani vielä uskoa satuihin.
Pienestä pitäen olen imenyt sisääni tarut, sadut ja kaikki piirretyt- ja ei piirretyt elokuvat. Silloin voi hetken kuvitella olevansa mukana huimissa seikkailuissa ja ihanissa tarinoissa päähenkilöiden tapaan.(Nyt ei kannata ajatella, että olisin tyytymätön elämääni.)
Ihailen ihmisiä joiden mielikuvitus tuntuu olevan rajaton. Siltä se siis ainakin tuntuu, kun lukee hyvän kirjan tai katsoo elokuvan, jonka maailmaa ei olisi itse voinut kuvitella olevan olemassakaan.
(Melkein) Jokaisen lapsen kyky kuvitella ja eläytyä olemattomaan katoaa aikuiselta. Milloin tulee aika jolloin on "liian lapsellista" tehdä jotakin? Ja kuka sen määrittelee? Miksi aikuisesta ei saa olla hauskaa hyppiä kuralätäköissä? (Joo...on niitä sadekamppeita aikuisillekin...eli siinä meni sekin tekosyy ;) ) Milloin aikuinen unohtaa kuinka hauskoja jotkin asiat ovat ja miksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Piristit juuri päivääni kommentoimalla :)