Olen ollut hieman pois maisemista.
Suurin syy on ollut tällä kertaa isäni poistuminen vehreämmille niityille ja kesätuulen huminaan.
Varoitan tässä vaiheessa, että puran tähän postaukseen tunteitani ja kerron asioita, jotka eivät ole herkimmille!! (Lopeta siis lukeminen nyt, jos et halua tietää enempää.)
Kun olin lapsi, hän oli minulle kuin puolijumala ja minäkin hänelle tärkeämpi kuin muut.
Aikaa myöden hänelle tärkeimmäksi ja kuninkaaksi tuli alkoholi. Silti jaksoin aikani puolustella ja peitellä. Auttaa ja kuunnella.
Ajan kuluessa kyläily jäi, tuli vain soittoja. Murrosiän loppuvaiheilla pyysin isääni soittamaan minulle selvinpäin, jos hän halusi kanssani keskustella. Mutta soittoa ei kuulunut.
Tullessani raskaaksi kävin isäni työpaikalla, jossa hän ei tosin ollut silloin paikalla. Jätin terveiset.
Jouduin kuitenkin odottamaan puhelua monta vuotta tuosta tapauksesta eteenpäin. Äidilleni isäni soitteli ja kyseli kuulumisiani.
Sitten tuli soitto minullekin. Humalassa.
Olisin halunnut vastauksia, selityksen, anteeksipyynnön. Tunnustuksen siitä, että olin vielä tärkeä.
Sain selityksen siitä kuinka hyvä isä hän oli ollut. Pienen maininnan siitä, että näin nyt vain on. Ja kertomuksen, kuinka kuitenkaan ei haluaisi muuttaa mitään. Oli kuitenkin iloinen, että olimme löytäneet uudelleen yhteyden. Sanoi kaivanneensa.
En pystynyt tuolloin antamaan anteeksi, enkä antamaan itsestäni enää palaakaan jauhettavaksi tunteiden myllyyn, jossa aikoinaan olin. Itkin. Olin vihainen. Olin pettynyt. Kerroin sen isälleni, joka varmasti loukkaantui. Se oli viimeinen kerta, kun puhuimme keskenämme.
Jälkikäteen olen pohtinut tuota puhelua. Oliko isälle liian vaikeaa myöntää tuhonneensa meidän suhteemme alkoholin vuoksi? Olisinko voinut auttaa häntä enemmän tuhoamatta itseäni? Olisiko ollut enää edes mahdollista hänen lopettaa juomistaan? Olisiko minun pitänyt antaa anteeksi hänelle ja itselleni?
Tehtyjä ei kuitenkaan saa tekemättömiksi. Jäljelle jää vain muistojen kappaleita, joista osa on hyviä, monet ikäviä.
Kiitollinen olen siitä, että tunsin hänet hänen parhaimpina aikuisvuosinaan.
Kohta mereen siroteltava tuhka ei ole samasta ihmisestä, joka aikoinaan oli näppärin ja hurjin suutari koko Helsingissä. Miehestä, joka katsoo kameraan ja hymyilee leveästi soittaessaan tyttärensä kanssa pianoa. Miehestä, jonka hartiat kerran jaksoivat kantaa minua. Miehestä jolla oli elämä edessä ja paljon unelmia.
Tuhka on sairaasta, voimattomasta ja onnettomasta ihmisestä, joka jo toivoi kuolemaansa. Ihmisestä joka oli osittain pidätyskyvytön, yksinäinen, katkera ja ilkeä.
Tunsin itseni voimattomaksi ja avuttomaksi mennessäni isäni asuntoon. Näin rappion ja tunsin nenässäni hajun, joka sai minut pesemään itseäni useita kertoja kotona.
Isäni kuoli yksin. Häntä ei kaivannut kukaan moneen päivään. Lattialla pitkin oli ulosteita, verta ja osia päänahasta. Pöydillä oli usean päivän tiskit. Osa likoamassa tiskialtaassa, josta nousi kuvottava haju. Pöydällä oli neljä tyhjää kirkasviinapulloa ja tölkkejä siellä täällä.Juomattomia pulloja oli odottamassa toiset neljä.
Jääkaapissa oli vaikka kuinka paljon ruokaa, vaikka isä ei kuulemma pystynyt enää oikein syömään.
Hoiti kuitenkin talouttaan välillä hyvinkin, ainakin niin hyvin kuin pystyi.
Kenkäni tarttuivat lattiaan kiinni ja katseeni löysi tuttuja esineitä. Valokuvani löytyivät kaikki samasta paikasta, kuin isäni buutsien kärkiraudat.
Alakerran kanakopissa oli tyhjien tölkkisäkkien lisäksi musta jätesäkki roikkumassa seinällä: Sen sisällä olivat isäni itse ompelemat nahkaliivit ja -farkut, joita hän käytti, kun viimeksi näimme toisiamme. Muut eivät olleet koskaan nähneet kyseisiä vaatteita isäni päällä.
Tiedän, että molemmat rakastimme toisiamme hiljaa. Elämä vain oli liian vaikeaa sen näyttämiseen.
Toivon isäni saavan rauhan. Toivon sitä myös itselleni.
Osanottoni.
VastaaPoistaVaikeista asioista kirjoitat. Ihmisen on vaikea muuttua ja muutoksen on lähdettävä omasta tahdosta. En usko, että toinen ihminen voi toista muuttaa, vaikka kuinka yrittäisi.
Aiheutamme toisille myös pahaa mieltä, vaikka se ei ole tarkoituksemme.
Itse aina ajattelen, että anteeksi ei tarvitse välttämättä antaa, vaan ymmärtää. Se helpottaa.
Voimia sinulle!
Voimia ja halaus!
VastaaPoistaOsanottoni & hali! <3
VastaaPoistaMun isä on myöskin juoppo, ja meillä oli myöskin jakso, että välit oli niin tulehtuneet, ettei pidetty yhteyttä ollenkaan. Mutta nyt on asiat paremmin sen suhteen, että välillä soitellaan/tekstaillaan. Ja kylläpäs tuntui ihanalta, kun näin isäni pitkästä aikaa muutama viikko sitten, niin se oli ensinnäkin selvinpäin. Ja kyyneleet tuli silmiin, kun se oli tälläkertaa isä, joka sanoin tyttärelleen, että "koita pärjätä" eikä päinvastoin. Niin, tuo koita pärjätä siksi, että isäni ei ole ainut juoppo elämässäni -ja siitä toisesta, eli poitsun isästä olen vihdoinkin eronnut (ja se sika löysi parissa päivässä uuden akan ittelleen, että eipä kyllä yhtään sure meitin eroa:´( &%¤%¤#""! ) -joskin tapaus on niin tuore, ettei olla poitsun kanssa vielä muutettu pois täältä maanpäällisestä helvetistä, kun vielä ei ole löytyyt uutta Kotia.
Sussi: Ymmärrys on mielestäni anteeksiannon tiellä yksi portti, josta on kuljettava.
VastaaPoistaAnteeksianto, samoin kuin ymmärrys taasen ovat eri asia, kuin hyväksyminen. (Jolla tarkoitan tässä sitä, että hyväksyy asian sellaiseksi, että niin saa tehdä jne.)
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että muutoksen on loppukädessä lähdettävä itsestä. Mutta läheisten tuki on tärkeä.
Tähän perustuu myös interventio: Läheisten on lakattava mahdollistamasta tiettyä käytöstä. Ja tehtävä selväksi seuraukset, jotka käytöksestä tulee seuraamaan.
Tämä kaikki tietysti rakkaudella.
Olen myös sitä mieltä, että olemme kaikki ihmisiä.
Kuten sanoit: Aiheutamme toisillemme pahaa mieltä, vaikka se ei ole tarkoituksemme.
Kiitos kommentistasi ja osanotostasi! :)
Peppi: Kiitos :) Hali lämmittää kovasti :)
VastaaPoistaPossumamma: Kiitos! Ja halaus myös sinulle :)
VastaaPoistaOlen puolestasi iloinen, että välisi isääsi ovat tuolla tolalla. Toivon isällesi voimia vastustaa "pullonhenkeä" ja kykyä nähdä läheisensä arvokkaampina kuin alkoholi.
Sinulle toivon voimia ja valoa tielle, jonka olet parisuhteessasi valinnut.
Mielenrauhaa kohdata asioita.
Ja toivon myös, että saat apua ja tukea poikasi kasvatukseen, jos sitä tarvitset ja haluat.
Toivottavasti uusi koti löytyy pian ja pääsette rakentamaan turvallista elämää.
Toivon poikasi isälle kykyä nähdä lapsensa suuri arvo. Selvää hetkeä nähdä oma tilanteensa.
Iso hali ja lämmin osanotto!!
VastaaPoistaNyt en osaa juuri muuta kirjoittaa, sillä tuntuu niin pahalta puolestasi. Alkoholismi ei ole mikään yksinkertainen sairaus ja se tuntuu imevän ihmisen sisuksiinsa armottomasti. Ja mikä pahinta, myös alkoholistin läheiset joutuvat omalla tavallaan siihen imuun.
Anteeksiannosta huolimatta arvet jäävät.
Ihanaa, että sinulla on paljon valoisia asioita ympärilläsi, joista saat ammennettua voimaa lohtuakin. :) Viittaan tässä noihin myöhempiin postauksiisi.
Ja nyt vielä rutistus!
Ylva
Kiitos Ylva! Lämpimiä rutistuksia tarvitsee meistä jokainen :) :)
VastaaPoistaAlkoholismi on nimenomaan monimutkainen sairaus, jolla on laajat vaikutukset niin ihmiseen kuin lähipiiriinkin.
Olen ajatellut vihdoin ja viimein mennä AL-anon-ryhmään. Suosittelen moisen harkitsemista muillekin, jotka saman asian kanssa painivat.
Joka päivä kiitän mielessäni asioista, jotka ovat hyvin. Tärkeimpänä nousee perhe, sitten ystävät. Niiden avulla pötkii jo pitkälle :)