Valokuvatorstain haaste 208: Sitaatti.

"Aurinko laski. Se oli tehnyt pitkän päivätyön ja oli väsynyt. Kuu kipusi vuorostaan taivaalle ja jäi sinne oranssisena möhkäleenä. Ilta illalta sen valo oli vain voimistunut. Nyt se oli täysi, ja vain kuin ihmeen avulla se tuntui pysyvän veden yllä. Se oli kuin lyhty tai valtava karnevaalipallo, ja se hehkui ja näytti siltä kuin siitä olisi sinkoillut kipunoita tyynen veden pintaan. Laaja hiekkaranta oli hiljainen." Merja Otava, Priska (1959; WSOY 2001 : 5.)

 Sellaista tällä kertaa.Muiden kuvat täällä.

Alienien esiinmarssi silmärähmäplaneetalta.

Rähmää, mäihmää, inhaa möhnää.
Huomenna olisi lääkärille töitä. Ketunpoika pitäisi saada keskiviikoksi jonkinlaiseen kuntoon, että pääsee koulun kanssa retkelle. Saapi nähdä miten käy.

Pikkupuhteina Ketunpoika on väsäillyt mobilea kattoonsa roikkumaan.
(Paksusta huovasta, tarroista, langasta, puuhelmistä,paljeteita ja kimalleliimasta. Kehikko taipuisaa metallilankaa.)
Emo on toiminut avustavana kätenä. Mobilea on tehty piirrettyjen ja päiväunien välissä. Lenssu kun rantautui myös emon hengityselimiin. Noh..yhdessä on mukavampi yskiä ja niistää?

Tämmöinen oli lopputulos. Kuvaukseen en jaksanut kiinnittää niin kovasti huomiota(sattuneesta syystä), joten kuvat voivat olla epäselviä :)

Valokuvatorstain haaste 207: Säde.

Fintelligens.

Muiden säteet täällä.

Hei vaan ja päivän kysymys.

Hei kaikille uusille ja vanhoille tutuille!

Huomenissa menemme tapaamaan isoäitiäni, joka täyttää kunnioitettavat 80 vuotta. Samalla käymme tervehtimässä äitiäni, jota emme äitienpäivänä käyneet moikkaamassa.

Tuo yllä oleva käsi on äitini äitienpäiväkortti.
Jostain iski sellainen iili, että halusin tehdä sellaisen kädenjälki-kortin, kuin pienenä :D
Ihan perusjutuilla en itseäni kuitenkaan päästänyt, vaan kokeilin paperin leikkaamiseen tarkoitettavaa veistä. Vaatinee vielä hieman harjoitusta.

Halusin myös antaa äidilleni kourallisen iloa, mutta en tiennyt miltä ilo näyttää.
Päätin, että se on ainakin moniväristä, kiekuraista ja pyöreää.

Kortin lisäksi annamme siskoni kanssa äidille kirjan. Nimittäin Linnut äänessä nimisen kirjan. Siitä saa sitten nappia painamalla selvitettyä oliko laulaja talitintti vai punatulkku :)

Luonto on puhjennut kukkaan. Vaahterat ja tuomet availevat kukkiaan, samoin vuokot ja kielot. Pieni ukkoskuuro teki hyvää allergisille ja kasvaville asioille.

Myös luonnon öttiäiset kaivautuvat koteloistaan liihottelemaan sinne tänne.
Tuo yllä oleva perhonen ei kyllä liihottele minnekään, mutta...
Oikeastaan haluaisin tietää kuka näitä perhosia on aikoinaan tehnyt. Itselläni noita on useita, ollut jo lapsuudesta asti. Myös muualla olen noihin törmännyt, mutta en osaa sanoa kuka olisi tekijä?
Eli jos osaat vinkata tekijän, olisin kovin kiitollinen :)

Sinne meni, mutta menköön.

Siis eiliset kommentit ja postaus.
Ehkä palaavat jonain päivänä takaisin, kuin Lassie konsanaan.

Minulla onkin ilouutinen. Teistä varmaankin tylsä sellainen, mutta minulle mieluinen: Voin taas ladata kännykameroista kuvia ulos tietokoneelle. Mokoma toimimaton ohjelmisto on nyt korjattu.Jee!

Ooh...Meillä(kin?) katsotaan jääkiekkoa...Ääni on välillä sen mukainen :D

Mutta siis...Nyt tulee muutama kuva, jotka olisin jo aiemmin halunnut jakaa kanssanne.

Taannoisella Helsingin reissulla bongasin tämän pakettiauton kyljestä. Salkkari rekvisiittaa vai ihka oikea yritys? Ja kumpi on kopioinut kummalta?

Värikartta <3 Ihania värejä!

Mättösuperöklöihanuus, eli suklaapehmis,vadelmia,kirsikoita ja nougatkastiketta. Tiedetään, ei kelpais kaikille, mutta mulle kyllä. Olen ronkeli jäätelönsyöjä.

Ketunpoika askarteli koulussa jääkaappi magneetit. Saanko esitellä: Ossi ja Ansa.

Vanhat kamuni löysivät paikan vessan hyllyltä. Nämä olen saanut tuliaisina, kun olen ollut lapsi.

Siinä oli yhden kännykän varastoimia valittuja kuvia. Nyt menen suihkuun, juon teetä ja nautin siivotusta kodista ja...jääkiekkotunnelmasta.(Siltä kun ei voi välttyä tässä huushollissa...oioijoioi!...)

Päivän paljastus ja tarkempi tsuumaus bloginpitäjän mieleen. Se kovin erilainen postaus.

Ketunpoika makailee käppyrässä sohvan nurkassa. Vettä, mehua ja vichyä kuluu tasaiseen tahtiin. Ruokaakin jonkin verran.

Hyvä!

Ulkomuoto on jokseenkin kalpea ja olotila hiljainen. On tylsää ja väsyttävää samalla kerralla.

Ei niin hyvä.

On nukkunut päiväunia.

Hyvä!

Täällä on ihan oma maailmansa. Hämärää ja hiljaista. Ilmalämpöpumppu pitää ilmaston tasaisen viileänä. Ajoittain televisiosta tulee ääntä ja kuvaa.

Olipa kerran..- sarjaa, Disneyn aamujuttuja ja muuta nauhoitettua ohjelmaa.

Kellään ei ole päivävaatteita yllään, eikä Nappikaan jaksa leikkiä.

Ennen Ketunpoikaa en tiennyt mitään tällaisesta elämästä. Paitsi sen mitä kirjoissa sanottiin...ja ai niin...Taisin olla koulutettu hoitamaan ja kasvattamaan lapsia :D Silti... vaikka kuinka koitin varustautua tulevaan tulokkaaseen, astuin täysin vieraalle maalle hänen synnyttyään.

Ketunpojan synnyttyä olin väsynyt fyysisesti ja henkisesti. Elämässäni oli lähiaikoina tapahtunut paljon muutakin "myllerrystä".
Itkeskelin salaa ja joskus näkyvästi.Oma-aloitteiset omat menot ja harrastukset jäivät vähitellen pois. En saanut nukuttua.
Kaikki energiani meni uuden tulokkaan hoitamiseen. Sen halusin kuitenkin tehdä hyvin.Juuri niin, kuin oppaissa neuvottiin ja niin, ettei kukaan pääsisi huomauttamaan mistään.
Ainoa kiinnostuksen kohteeni oli oma perhe, johon ei kuulunut oma itseni.
Toisaalta olin todella hyvä peittämään asioita ja hymyilemään. Kutsuista en kieltäytynyt, enkä vähentänyt perheen yhteisiä menoja, vaikka ne vaikeilta tuntuivatkin.

Pelkäsin.
Lapsen tukehtumista. Pään muotoutumista epämuotoiseksi. Sairautta. Kuolemaa. Omaa epäpätevyyttäni. Yhteiskunnan mielipiteitä. Omaa oloani. Yksinäisyyttä ja toisaalta myös sitä, että jos pyytäisin apua, tulisi joku joka vie lapsen pois. Lista oli loputon.
Ilo oli asia, jota tarjoiltiin minulle vain tietyissä tilanteissa: Lapseni tai mieheni kautta.
Kuitenkin rämmin väkisin ylös tuosta suosta.

Myöhemmin (Lue: liian myöhään) joku keksi, että olin silloin masentunut, ja ajoittain aiemminkin.
Taisi olla niihin aikoihin, kun tehtiin diagnoosi työssä väsymisestä ja kappas..lisäksi vaikeasta masennuksesta.

Itse olin tiennyt nuo asiat jo pitkään, mutta en voinut niistä puhua. Ihmiset joille puhuin, eivät yleensä ymmärtäneet, joten oli helpompi olla hiljaa.Kunnes löytyi se joku, jolla oli saman suuntaisia kokemuksia. Hän näki asian minusta väsymisenä ja osasi aavistella, koska tiesi sen hetkisistä ja menneistä henkilökohtaisista asioistani ja tilanteista suhteellisen paljon.
Ystäväni pyysi ottamaan yhteyttä työterveyteen.
Tämän jälkeen olen löytänyt saman asian kanssa eläviä  monta ja yllättävistä paikoista.

Asia on haitannut aikojen saatossa yllättävän vähän elämistä ja olemista (näin jälkikäteen katsottuna). Mitä väsyneempi olin, sitä lujemmin yritin tehdä asioita.
Keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys ovat ajoittain kärsineet.
Muistin heikentyminen ja väsymys ovat myös olleet oireita.
On täytynyt ponnistella kovemmin, että pystyy toimimaan kuten muut.
Silti pohjakosketuksen tullessa, joitain vuosia sitten, ei edes äitini ollut aavistanut mitään. Eikä olisi aavistanutkaan, jollen olisi suoraan kertonut.

Ainoa julkisesti näkyvä asia oli sairasloma, jolta palasin töihin mielestäni aika nopeasti.
En syönyt missään vaiheessa lääkkeitä, koska en usko niiden olevan juuri minulle se oikea tie.

Päätin mennä ulos, vaikka ei olisi jaksanut. Päätin tehdä asioita, joista olen ennen pitänyt ja koitin miettiä, mistä saattaisin pitää. Koitin katsoa hieman ruokavalioni perään ja olla ottamatta turhasta stressiä.
Helpottavaa on ollut myös se, että teen työtä, josta todella nautin. Myös puolison kanssa tehtiin uusi vastuujako mm. kotitöiden suhteen.
On täytynyt opetella sanomaan enemmän ei. Pitämään puoliaan ja miettimään mitä todella jaksaa tehdä.

Diagnoosini tultua päivänvaloon on ollut myös huvittavia hetkiä.
Mm silloin, kun mieheni halusi välttämättä työntää aina ostoskärryjä puolestani :D Totesin hellävaraisesti, että en ollut muuttunut miksikään. Pystyin itse vielä liikkumaan :DDDD
Toiset ihmiset muuttuivat ylisuojeleviksi, jolloin täytyi muistuttaa olevansa edelleen omatoiminen ja elävien kirjoissa.

Tällä hetkellä voin paremmin, kuin koskaan aiemmin. Nautin aidosti elämän pienistä asioista ja hetkistä.
Olen aina luottanut siihen, että asiat jossain vaiheessa, jotenkin, järjestyvät.

En pelkää masennusta. Se kuuluu jokaisen elämään  pieninä annoksina. Omaan elämääni se kuuluu joskus enemmänkin, mutta osaan nyt hallita sitä.

Masennus ei myöskään näyttäydy kaikilla samoin. Toisilta se vie täysin ilon. Toisilta tyystin kaiken toimintakyvyn ja näkyy enemmän ulospäin. Tekee heistä liikkumattomia ja äkäisiä.  Itsestään huolehtimattomia.
Tosilla se suuntautuu sisään ja aiheuttaa ahdistusta hiljaisina hetkinä, eikä vie halua työ- ja perhe-elämään.
Olemme yksilöitä, myös tässä asiassa.

Syy miksi kirjoitan tästä näinkin henkilökohtaisesta asiasta, on se että toivoisin ihmisten puhuvan enemmän toisilleen ja luottavan siihen, että saavat apua ja tukea. Avun pyytämistä ei kannata pelätä, koska se tekee asiat vain pahemmiksi.

Toivon myöskin, että tietynlainen häpeä poistuisi masennuksen ja yleensäkin väsymisen ja jaksamattomuuden ympäriltä. Asia ei tee kenestäkään huonompaa.

Diagnoosini ei määritä minua äitinä, vaimona, ystävänä eikä ihmisenä. 
En häpeä sitä minkälainen olen. Olen oma itseni.

Ketunpoika sairastaa.

Voe rähmä!

Tänään tuli töihin puhelu koulusta. Ketunpoika oli lähetetty ennen viimeistä tuntia kotiin päänsäryn ja huonovointisuuden takia. Olivat kuulemma olleet ulkona kovasti ja opettaja epäili auringonpistosta tahi mahatautia.

Soitin Ketunpojalle. Soitin Isukille. Soitin pomolle. Soitin taas isukille... Soitin sinne ja tänne.
Ehdin jo valmistella lähtöä ja järjestellä asioita töissä, mutta sainkin sitten Ketunpojalle hoitopaikan. Sitten peruin järjestelyjäni ja jätin vain varoituksen huomisesta poissaolostani. Loppujenlopuksi pääsin kuitenkin lähtemään töistä hieman luultua aikaisemmin, koska tilanne sen salli.

Kotiin kannettiin puoliksi riisuttu Ketunpoika, joka nukahti syliini hoitopaikan sohvalla hetken oltuamme.
Ruoka ei ollut juuri maittanut, juotavaa sentään oli mennyt. Ketunpojan pistäessä silmät kiinni ja täristessä kylmänväreiden takia, valui pieni kyynel silmäkulmastaan. Kotona laitettiin peti meidän nukkumapaikkamme viereen ja otettiin lääkettä ja "kylmää käärettä" sekä juotavaa niin paljon, kuin maistui. Uni tuli tämän jälkeen taas välittömästi. Saa nähdä mihin tämä tästä kehittynee..

Alle kymmenen ikäistä voinee hoitaa kotona, KELAn tukien touhua.
Mietin mielessäni, että en kuitenkaan välitä rahasta, jos yli kymmenen vanha lapseni on samassa kunnossa, kuin nyt (Yli 38 astetta kuumetta, heikotusta ja kurjaa oloa sekä lievää sekavuutta.). Jos ei jostain kummasta löydy sopivaa ja luotettavaa hoitajaa, niin palkattomat vapaat, vuosilomat ja (isukilla) pekkaspäivät on onneksi keksitty. Emmekä epäröi käyttää niitä! ;)
Mitä mieltä olette itse asiasta? Minkä ikäisenä teidän mielestänne "voi" sairastaa yksin?

Pussaisin vaikka sammakkoa, jos se tekisi Ketunpojan olon paremmaksi!