Tieteiselokuvaa vai kotielämää?

Isäketun vanha mikroskooppi löytyi kätköistä. Sillä on jo tutkittu niin kuolleet ötökät kuin sormenpäätkin.

Ja kun on laitteet, on oltava tilat...

Sisältä toimivat...

Ulkoa käytännölliset.(Kuvassa postiputki ulkomaailmasta sisätiloihin.)

Näitä piuhoja ei tavalliset remonttireiskat korjaakaan...siihen vaaditaan koulutusta ja vakaata kättä.

Aiemmin jo sanoin pahvilaatikkojen olevan mainiota askartelumateriaalia. Tämän kertainen loota onkin sitten erittäin tukevaa tekoa. Tutulle ostettiin uusi kodinkone, jonka suojana kyseinen laatikko oli. Kaatopaikan sijasta se sai kodin meiltä.

Ketunpoika ja emo ovat sairastelleet muutaman päivän. Tosin ketunpoikaa on kovin hankala pitää pelkästään levossa ja jossain vaiheessa mökkihöperyyskin rupeaa iskemään.Onneksi oli tämä maja/laboratorio-projekti aluillaan, ja sitä sitten saattoi hissukseen jatkaa yskimisen ja niistämisen lomassa.

Maja/laboratorio on vielä keskeneräinen, mutta nappasin huvikseni pari kuvaa tänne. Ketunpoika käytti vessapaperihylsyjä, alumiinifoliota, vanhaa lahjapaperia, maalarinteippiä, vanhaa pakkausmateriaalia(pahvia, muovi-/pahvikoteloita tms.), vanhaa pakkaus-/paketointinarua tms majan ulkoasun luomiseen.(Foliot on leikin loputtua hyvä ottaa talteen uusiokäyttöä varten.)

Eli ei tämäkään leikki tullut kalliiksi. Oikeastaan vain folio ja teippi maksoivat jokusen euron. Hyvälle leikille onkin sitten vaikeampi määritellä hintaa.

Valokuvatorstai 182. Mahdoton paikka...

...on kun nälkä kurnii ja grilli on tällainen :D Ei savua ilman tulta sanotaan, mutta nyt kyllä oli savua ilman mitään muuta. Hiustenkuivaaja olisi kypsentänyt yhtä tehokkaasti.
valokuvatorstai

Voihan Fuhhuur ja Puff konsanaan.

Tämä on keskeneräinen "marionetti". Projekti on tyssännyt lähinnä siihen, etten ole saanut lohikäärmeelleni siipiä ommeltua. Tai siis en ole jaksanut. Tai siis viitsinyt. Saatte jokatapauksessa koko elukasta kuvan, kunhan se ensin valmistuu.


Jostain syystä toivoisin, että lohikäärmeitä olisi oikeasti olemassa. Lapsen tavoin toivoisin voivani vielä uskoa satuihin.

Pienestä pitäen olen imenyt sisääni tarut, sadut ja kaikki piirretyt- ja ei piirretyt elokuvat. Silloin voi hetken kuvitella olevansa mukana huimissa seikkailuissa ja ihanissa tarinoissa päähenkilöiden tapaan.(Nyt ei kannata ajatella, että olisin tyytymätön elämääni.)

Ihailen ihmisiä joiden mielikuvitus tuntuu olevan rajaton. Siltä se siis ainakin tuntuu, kun lukee hyvän kirjan tai katsoo elokuvan, jonka maailmaa ei olisi itse voinut kuvitella olevan olemassakaan.

 (Melkein) Jokaisen lapsen kyky kuvitella ja eläytyä olemattomaan katoaa aikuiselta. Milloin tulee aika jolloin on "liian lapsellista" tehdä jotakin? Ja kuka sen määrittelee?  Miksi aikuisesta ei saa olla hauskaa hyppiä kuralätäköissä? (Joo...on niitä sadekamppeita aikuisillekin...eli siinä meni sekin tekosyy ;) ) Milloin aikuinen unohtaa kuinka hauskoja jotkin asiat ovat ja miksi?

2010 vuoden tapettimallistot.

Tästä se alkaa. Tapettimalliston suunnittelu omaan nukkekotiin.

Ajateltiin ketunpojan kanssa tapetoida itse tehdyn nukkekodin seinät kunnollisella tapetilla. Kiinnityksen ajattelimme toteuttaa niinkin mielenkiintoisesti  kuin sinitarralla. Saa sitten vaihtaa tarpeen ja halun mukaan.

Paperina käytettiin tukevaa akvarellipaperia, jossa on hieman pintakuviota. Toteutus muuten hoidettiin akvarelleilla ja tusseilla sekä inktense-väreillä. Lisääkin tehdään luultavasti painaen ja roiskien.

Valmiista työstä, eli tapetoidusta nukkekodista saadaan tänne kuvia tuonnempana.

Kylmä ja varpaita paleltaa...Missä kaikki villasukat on?

Jaa-a. Kai ketunpoika on varastoinut ne pesäänsä...eli suomennettuna jättänyt kouluun :D
Me olemme ketunpojan kanssa saavuttaneet yhteneväisen jalankoon sukkien suhteen, joka tarkoittaa sitä, että minun sukkani tekevät kummallisia katoamistemppuja. Samoin kuin ketunpojan hanskat. Ehkä niillä onkin oma mieli ja halu ja lähtevät ruojat lomille näin kylmän saapuessa. Lentävät luultavasti etelään.


Ulkona oli näinkin kuuraisen näköistä, kun siellä äsken kävin. Ne villasukat vain olisivat olleet tarpeen.

Se mies.

Oikeita ihmisiä piirrän harvoin, vaikka ihmishahmojen piirtämisestä pidänkin.

Kyseiset kuvat olen piirtänyt 1990- ja 2000-lukujen vaihteessa.
Piirustuksissa malleina ovat olleet elämäni miehet. (Ketunpoikaa lukuunottamatta.) Toisessa on siis ketunpojan isä lapsena ja toisessa isoisäni, eli ukkini. Molemmat kuvat on piirretty valokuvasta, toinen terapia-kuvana ja toinen ihastuksen alkuhuumassa.

Jostain syystä, minulle tuntemattomasta, jokin suurempi päätti ottaa toisen miehistäni pois täysi-ikäiseksi tullessani. Tuntui, että liian hyvin ei saanut olla. Kun on yksi mies, se riitäkööt.

Ukkini sanoi minulle, kun pienenä pelkäsin hänen kuolevan, että hän elää ainakin siihen saakka kunnes olen aikuinen. No 18-vuotias on sitä lain edessä, mutta isähahmoa ja kallion vahvaa tukea olisin kaivannut vielä kauan sen jälkeenkin.

Olisin suonut, että ketunpoika ja ukkini olisivat voineet tavata toisensa. Ja että olisin saanut hänen kanssaan jakaa elämäni ilot ja surut. Tarkkaan se ukki kuitenkin ennusti, milloin lähdön aika olisi.Hän ei koskaan valehdellut.

Minä en tiedä mitään...

valokuvatorstai

 ...siitä miltä tuntuu, kun kuolee liian aikaisin, vaikka luonto viheriöi ympärillä.
(Siis tässä valokuvatorstain haaste nro 181.)