Olen ollut hieman pois maisemista.
Suurin syy on ollut tällä kertaa isäni poistuminen vehreämmille niityille ja kesätuulen huminaan.
Varoitan tässä vaiheessa, että puran tähän postaukseen tunteitani ja kerron asioita, jotka eivät ole herkimmille!!
(Lopeta siis lukeminen nyt, jos et halua tietää enempää.)
Kun olin lapsi, hän oli minulle kuin puolijumala ja minäkin hänelle tärkeämpi kuin muut.
Aikaa myöden hänelle tärkeimmäksi ja kuninkaaksi tuli alkoholi. Silti jaksoin aikani puolustella ja peitellä. Auttaa ja kuunnella.
Ajan kuluessa kyläily jäi, tuli vain soittoja. Murrosiän loppuvaiheilla pyysin isääni soittamaan minulle selvinpäin, jos hän halusi kanssani keskustella. Mutta soittoa ei kuulunut.
Tullessani raskaaksi kävin isäni työpaikalla, jossa hän ei tosin ollut silloin paikalla. Jätin terveiset.
Jouduin kuitenkin odottamaan puhelua monta vuotta tuosta tapauksesta eteenpäin. Äidilleni isäni soitteli ja kyseli kuulumisiani.
Sitten tuli soitto minullekin. Humalassa.
Olisin halunnut vastauksia, selityksen, anteeksipyynnön. Tunnustuksen siitä, että olin vielä tärkeä.
Sain selityksen siitä kuinka hyvä isä hän oli ollut. Pienen maininnan siitä, että näin nyt vain on. Ja kertomuksen, kuinka kuitenkaan ei haluaisi muuttaa mitään. Oli kuitenkin iloinen, että olimme löytäneet uudelleen yhteyden. Sanoi kaivanneensa.
En pystynyt tuolloin antamaan anteeksi, enkä antamaan itsestäni enää palaakaan jauhettavaksi tunteiden myllyyn, jossa aikoinaan olin. Itkin. Olin vihainen. Olin pettynyt. Kerroin sen isälleni, joka varmasti loukkaantui. Se oli viimeinen kerta, kun puhuimme keskenämme.
Jälkikäteen olen pohtinut tuota puhelua. Oliko isälle liian vaikeaa myöntää tuhonneensa meidän suhteemme alkoholin vuoksi? Olisinko voinut auttaa häntä enemmän tuhoamatta itseäni? Olisiko ollut enää edes mahdollista hänen lopettaa juomistaan? Olisiko minun pitänyt antaa anteeksi hänelle ja itselleni?
Tehtyjä ei kuitenkaan saa tekemättömiksi. Jäljelle jää vain muistojen kappaleita, joista osa on hyviä, monet ikäviä.
Kiitollinen olen siitä, että tunsin hänet hänen parhaimpina aikuisvuosinaan.
Kohta mereen siroteltava tuhka ei ole samasta ihmisestä, joka aikoinaan oli näppärin ja hurjin suutari koko Helsingissä. Miehestä, joka katsoo kameraan ja hymyilee leveästi soittaessaan tyttärensä kanssa pianoa. Miehestä, jonka hartiat kerran jaksoivat kantaa minua. Miehestä jolla oli elämä edessä ja paljon unelmia.
Tuhka on sairaasta, voimattomasta ja onnettomasta ihmisestä, joka jo toivoi kuolemaansa. Ihmisestä joka oli osittain pidätyskyvytön, yksinäinen, katkera ja ilkeä.
Tunsin itseni voimattomaksi ja avuttomaksi mennessäni isäni asuntoon. Näin rappion ja tunsin nenässäni hajun, joka sai minut pesemään itseäni useita kertoja kotona.
Isäni kuoli yksin. Häntä ei kaivannut kukaan moneen päivään. Lattialla pitkin oli ulosteita, verta ja osia päänahasta. Pöydillä oli usean päivän tiskit. Osa likoamassa tiskialtaassa, josta nousi kuvottava haju. Pöydällä oli neljä tyhjää kirkasviinapulloa ja tölkkejä siellä täällä.Juomattomia pulloja oli odottamassa toiset neljä.
Jääkaapissa oli vaikka kuinka paljon ruokaa, vaikka isä ei kuulemma pystynyt enää oikein syömään.
Hoiti kuitenkin talouttaan välillä hyvinkin, ainakin niin hyvin kuin pystyi.
Kenkäni tarttuivat lattiaan kiinni ja katseeni löysi tuttuja esineitä. Valokuvani löytyivät kaikki samasta paikasta, kuin isäni buutsien kärkiraudat.
Alakerran kanakopissa oli tyhjien tölkkisäkkien lisäksi musta jätesäkki roikkumassa seinällä: Sen sisällä olivat isäni itse ompelemat nahkaliivit ja -farkut, joita hän käytti, kun viimeksi näimme toisiamme. Muut eivät olleet koskaan nähneet kyseisiä vaatteita isäni päällä.
Tiedän, että molemmat rakastimme toisiamme hiljaa. Elämä vain oli liian vaikeaa sen näyttämiseen.
Toivon isäni saavan rauhan. Toivon sitä myös itselleni.
